Vain kerran

Nuorena on hyvä elää,

mut mie oon aika pitkään jo oman elämäni mittapuulla ollu aina siinä roolissa, joka ottaa vastuun ja on se vakavan puolenkin huomioiva henkilö porukasssa. Myö elätään vain kerran nuorina. Ei myö enää keskiässä ja perheellisinä jakseta. Ei meissä ole sellaista energiaa ryypätä ja rällätä ja tehhä vähä hölmöyksiä. Muukin huvittelu, matkaaminen ja seikkaileminen jää toiseksi toisen sukupolven kasvattamisen vuoksi, niin miksi mie tuhlaan miun nuoruuttaa huolehtimalla ja murehtimalla? Miks miun pitäis stressata ja jäädä nurkkaan kyhjöttää ja murehtimaan pieniä töppäyksiä tai muita ei niin ihania juttuja! Jos jokin tässä huvissa menee pieleen, niin ei se ole maailman loppu.
Miulle jää miun mokat ja muut nolot sähellykset todella hyvin muistiin ja kalvamaan miun mileen ja oon aina miettiny  miks? Ei kukaan muu niitä mieti, koska kaikilla omat elämät ja seuraavat tilanteet, jotka vie ajatukset vanhasta muualle. Mut mie jään todella helposti roikkumaan vanhoihin töppäyksiin ja muihin. Todennäkösesti pieni häpeä torstaistakin taas jää, mut seuraavilla bileillä toivottavasti saan sen pois mielestä.

Mut miten mie saisin itteni rentoutumaan ja nauttimaan omasta nuoruudesta täysin rinnoin??? Mikä ois se lääke, että saisin ajatukset menneestä tähän hetkeen ja keskittymään hetkessä elämiseen ja sen avarakatseiseen maailmaan?
Itse asiassa mie oon tähänkin saanu jo vastaukseni... Ja jotekkin miusta tuntuu että ainut oikea ratkaisu on lähtee täältä Lappeenrannasta jokskii aikaa uusille vesille. Pois vanhoista piireistä ja muistoista ja rakentaa ihan uutta pohjaa. Mie rakastan Lappeenrantaa ja sen kämäsyyttä. Tää on miun kotikaupunki ja toivottavasti saan viel tulla tänne opiskelunkii jälkeen vanhenemaan ja maksamaan viissenttisillä ruokaostoksiani. Mut tästä huolimatta, miuta on alkanu pikkuhiljaa ahistaa tää ympäristö. Ainut seura, minkä voit tavoittaa täällä on melkein jo saavutettu ja sekään ei aina oo mieluisa...

Mie vaa niin ootan ensvuotta, jos vaikka sillo alkais miun ovet avautuu uuteen elämään. Saisin siitä huolettomuudesta pidemmäks aikaa kiinni ku yhen illan ajaks...

Kyyylllä One direction. Miust jotekki tuntuu et suurin osa oman ikäsistäni dissaa näitä ja tyrkkää ne teinimusiikki-gatekoriaan. Totta se on osaks, mut ainakin tää biisi on miuta paljon lähempänä kun kaikkien ihailema Rihannan Diamond biisi. Menkää roskiin te, jotka tuomitsette biisejä niiden esittäjien vuoksi. Olette ahdasmielisiä, ettekä sillon voi nauttia musiikista antaumuksella. Niiden välittämistä tunteista ja lyriikoista. Jos mie haluun piristää itteeni, kyl mie tännöstä kuuntelen enemmän, ku sitä Diamondia.

Pyhpah ja hyvää jatkoa!